Kirjailija Pia Rendic
Poika joka ei osannut puhua
Pia Rendic, 2023
Kuvitus Regia Rendic
Kuvaus
Iikka ei osaa puhua kuten muut lapset. Onneksi Iikalla on mummi, joka kertoo, että pojalla on supervoima; hän osaa puhua käsillään!
Iikka on pieni poika, joka ei osaa puhua kuten muut lapset. Päiväkodissa kaverit nauravat Iikalle ja jättävät Iikan leikkien ulkopuolelle. Onneksi Iikalla on mummi, joka saa Iikan ymmärtämään, että Iikalla on oma supervoima, vähän kuin supersankareilla; hän osaa puhua käsillään!
Tämän tosipohjaisen, kehityksellisestä kielihäiriöstä kertovan kirjan kuvat ja teksti kertovat lapsilukijoille ymmärrettävästi ja helppotajuisesti siitä, miltä toisesta lapsesta tuntuu, kun hän ei osaa ilmaista itseään sanallisesti, kun hänelle nauretaan hänen yrittäessään puhua, tai kun muut eivät ota häntä mukaan leikkeihin. Samalla kirja antaa lapsille tietoa ja ymmärrystä siitä, mistä puhumattomuus tai epäselvä puhe johtuvat.
"Tämä lastenkirja vie lämmöllä ja sydäntä koskettavasti lukijansa sisälle pienen erityislapsen todellisiin kokemuksiin."
– Elli Meklin, perheterapeutti, kirjailija, kouluttaja
Pia Rendic on pappi, terapeutti, kasvatustieteilijä ja väitöskirjatutkija. Hän on kirjoittanut useita aikuisille suunnattuja tietokirjoja.
Regia Rendic opiskelee kieltenopettajaksi, ja innostuu voidessaan kuvittaa inspiroivia tarinoita.
ESITTELY
Poika joka ei osannut puhua (2023).
Tämä kirja on omistettu rakkaalle pojalleni Romeolle, joka kärsii vaikea-asteisesta kehityksellisestä kielihäiriöstä (aiemmin dysfasia).
Kielihäiriöisen lapsen vanhemmaksi kasvaminen on kasvu-ja suruprosessi. Tuon prosessin aikana on luovuttava monista omista odotuksista, ajatuksista ja toiveista, ja tehtävä tilaa jollekin erilaiselle ja uudelle.
Matka saattaa olla täynnä pettymyksiä ja surua. Tekee kipeää huomata, että oma lapsi ei kehity kuten pitäisi. Että äitinä tai isänä ei kuulekaan vauvan jokeltelua, että ensimmäiset sanat eivät tulekaan silloin kuin pitäisi. Mieleen hiipii huoli, epämääräinen kalvava ajatus siitä, että kaikki ei ole kuten pitäisi.
Tuo tunne vahvistuu kun aikaa kuluu, eikä lapsi vieläkään puhu. Kun toivo vaihtuu toivottomuudeksi, odotukset pettymyksiksi, ja epäilykset tiedoksi. Kun vanhempana lopulta tajuaa, että huoli ei ole ollut turhaa. Minun lapseni ei oikeasti puhu!
Syitä siihen, että lapsen kielellinen kehitys ei lähdekään etenemään tyypillisellä nopeudella tai tavanomaisessa järjestyksessä on monia, ja usein yhtä yksittäistä syytä on mahdotonta nimetä. Vaikka syyt ovat usein neurologisia, on vanhemmilla usein taipumus syyttää itseään; huomasimmeko asian liian myöhään? Olemmeko olleet liian vähän vuorovaikutuksessa lapsemme kanssa? Olemmeko lukeneet tai lorutelleet liian vähän?
Itsesyytösten lisäksi vanhempana kohtaa usein syvältä raastavaa emotionaalista kipua, joka on liitoksissa normaaliuden menettämiseen. Sen tiedon sisäistämiseen, että vanhempana on lapsensa kehityksellisen kielihäiriön myötä menettänyt jotain sellaista, mitä olisi voinut olla. Menettänyt jotain, mistä oli ehkä kenties salaa unelmoinut. Yhteyden luomisesta lapseen sanojen kautta, pienten arkisten asioiden ihmettelystä lapsen sanomina ja kertomina. Lapsen ystävistä, kaverileikeistä, salaisuuksien kuiskuttelusta.
Yhtä lailla tuo kipu on yhteydessä myös omiin riittämättömyyden tunteisiin. Siihen, ettei vanhempana aina jaksa, riitä tai kykene. Siihen, että täytyy opetella kuvien käyttöä ja viittomia, vaikka tekisi vain mieli kaatua sänkyyn. Siihen, että joutuu yhä uudestaan ja uudestaan vastata uteliaiden ihmisten ihmettelyyn, miksi lapsi ei puhu? Siihen, että purskahtaa itse itkemään, kun ei ymmärrä omaa lastaan, joka turhautuneena huutaa ja riehuu kun ei pysty sanoittamaan asiaansa. Siihen, että täytyy olla vahva, vaikka oma sisin olisi täysin riekaleina.
Kääntöpuolena kaikelle edellä mainitulle kehityksellisen kielihäiriön voi nähdä myös rikkautena. Kielihäiriö vie koko perheen täysin uudenlaiselle matkalle, jossa on mahdollisuus nähdä asioita eri tavoin, ja oppia paljon uutta yhdessä lapsen kanssa. Se että lapsi on erityinen, voi tarkoittaa myös lapsen mukanaan tuomia, erityisen myönteisiä asioita, kuten omalla kohdallamme on käynyt. Oman matkamme aikana olemme lapsemme erityisyyden ansiosta tutustuneet upeisiin ihmisiin, oppineet itse viittomakieltä, oppineet riemuitsemaan pienistä asioista ja oppineet arvostamaan niitä arjen hetkiä, joissa oma lapsemme onnistuu ja loistaa omalla tavallaan. Erityisesti olemme tiedostaneet entistä selkeämmin sen, että kaikella on tarkoitus, ja että jokainen lapsi on suuri ihme, rakkaudella suunniteltu, ja sellaisenaan äärimmäisen arvokas.